Performanssitaiteen määrittely on vaikeaa, sillä laji yhdistelee eri taiteenmuotoja kuten musiikkia, kirjallisuutta, tanssia, teatteria, kuvataidetta ja videotaidetta. Sille on leimaavaa että sen kesto on rajallinen, joten kontakti yleisöön siinä hetkessä on äärimmäisen merkittävä. Taiteilijan tulee tavoittaa yleisön mielenkiinto ja välittää haluttu sanoma tai tunnelma performanssin aikana.

Nykyisin performansseja dokumentoidaan järjestelmällisemmin kuin aiemmin, sillä useamman vuosikymmenen takaisista esityksistä tallenteina on vain murto-osa.

Katoava hetki

Performanssi saattaa kestää vain muutamia minuutteja tai useampia päiviä, se voi olla teatraalinen tanssi tai installaatio, rajat ovat hyvin venyviä. Joitakin toteutuksia saatetaan esittää useita kertoja mutta joskus performanssi saattaa olla ainutkertainen tapahtuma eikä sitä esitetä toista kertaa. Jokainen esitys on myös omalla tavallaan ainutkertainen, vaikka teos saisi uusinnan, on se silti joka kerta erilainen.

Performanssissa yleisön ja tekijöiden välinen yhteys luo esitykseen aina omanlaisen jännitteen. Erilaisille yleisöille esittäminen vaikuttaa myös taiteilijoiden energioihin ja esityksen lopputulokseen. Esitys tarvitsee aina onnistuakseen vastaanottavaisen yleisön – ilman sitä sen toimiminen on mahdotonta.

Miten performanssi poikkeaa tanssitaiteesta?

Ellei alaa tunne paremmin, voi ajatella performanssin olevan sama kuin tanssitaide. Performanssissa rajoja rikotaan kuitenkin eri tavoin, sillä tanssissa esittäjän väline on keho joka tähtää mahdollisimman virheettömään ilmaisuun tanssin voimalla.

Performanssissa taiteilija pyrkii tuomaan esille tunnelmaa, kritiikkiä tai ajatuksia käyttämällä hyväkseen useita työkaluja. Se venyttää lajia eri suuntiin ja pyrkii koskettamaan katsojia. Performanssin rajat ovat laajentuneet mediataiteen nousun myötä, sillä yhä useammin taiteilijat käyttävät hyväkseen video- ja mediataiteen keinoja.

Performanssi rantautuu Suomeen

Performanssin voidaan ajatella saapuneen Suomeen 1960-luvulla. Ajalta löytyy dokumentoitu pätkä Helsinki Street Piece, jossa balettitanssija tanssii Helsingin keskustassa sellon soittajan tahdissa. Tapahtuma ei ehkä kuulosta kovinkaan mullistavalta nykyisin mutta siihen aikaan klassisen baletin tuominen autojen ja keskustan hälinän keskelle oli huomattavasti radikaalimpi teko kuin se olisi nykyisin.

Seuraavalla vuosikymmenellä Suomeen perustettiin performanssiryhmiä, joista suurimman osan toiminta oli harrasteellista eikä se lyönyt vielä läpi suuremman yleisön tietouteen. Maailmalla performanssitaide oli jo tunnetumpaa mutta vasta 80-luvulla Suomessa ala alkoi kiinnostaa teatteriyleisöä. Elettiin aikaa jolloin performanssitaiteilijoita pidettiin joidenkin toimesta sekopäisinä puolialasti kaaosta järjestävinä muka-taiteilijoina.

Myöhemmin taiteenlajista tuli ammattimaisempaa ja alalla nähtiin jo hyvinkin laadukkaita tuotantoja, joissa korostuivat sen ajan kriittiset kysymykset kuten seksuaalivähemmistöt ja ympäristöliike. Nykyajan performanssitaiteilijat liikkuvat suvereenisti Suomen ja muiden maiden välillä imien vaikutteita globaaleista tilanteista ja haasteista.

Performanssin haasteet

Taiteenalan yksi suurimpia haasteita on aina ollut sen hetkellisyys, vaikka se on tavallaan sen voima, on se myös sen ongelma aiheuttaen turhautuneisuutta yleisön puolelta. Miten dokumentoidaan, voiko performanssia ostaa tai keksiä teoksille jatkumoita?

Suomessa esimerkiksi Porin taidemuseo on ottanut tavoitteekseen visuaalisien taidelajien dokumentoinnin, näin performansseistakin saataisiin aikaiseksi ajan tasalla oleva tietopankki, josta tulevat taitelijat ja tutkijat voisivat ammentaa tietoa. Samalla tekijänoikeuskysymykset alalla selkiytyvät. Performansseja on aina pidetty aineettomina taide-esityksinä mutta nykyisen teknologian avulla tämä asia tulee varmasti muuttumaan.

Tallentamisen lisäksi myös esittämistä on jouduttu pohtimaan, erityisesti pienessä Suomessa performanssiesitysten tuominen museoihin tai tiettyihin tiloihin aiheuttaa ongelmia katsojien takia, miten saada mahdollisimman moni paikalle juuri oikeaan aikaan? Mediataide on tuonut omalta osaltaan alalle ratkaisun, sillä viime aikoina on nähty näyttelyitä, jossa performanssitaiteita on esitelty museoissa tallenteiden avulla. Eri ryhmien saaminen samaan tilaan yleisön kanssa samaan aikaan onkin jo pulmallisempi juttu.

Hetkellisyys voidaan nähdä myös voimana, yleisön saama kokemus on ainutkertainen elämys, johon on latautunut esittäjien ja yleisön yhteinen innostus. Osa taiteilijoista on löytänyt taiteenlajin sen ihmisläheisyyden ja yllätyksellisyyden vuoksi, ateljeessa puurtaminen yksin ei sovi kaikelle ja performanssitaitelijan arki on taas kovin toisenlaista.

Esitystä on mahdoton suunnitella täydellisesti ennen itse H-hetkeä, monet asiat vaikuttavat siihen miten se sujuu. Ihmisten reaktiot vaikuttavat ja taitelijalla on aina mahdollisuus soveltaa ilmaisuaan vallitsevan tunnelman mukaan.

Marginaalitaidetta

Huolimatta taidelajien käsitysten laajentumisesta performanssit ovat pysyneet marginaalisena osana taidemaailmaa. Se on hyväksytty muiden taidelajien rinnalle mutta osalle yleisöä sen käsitteleminen voi olla vaikea kokemus, taitelijat tarinoineen ja ilmaisuineen on laskettava lähelle vaikuttamaan, kun teos on oikea ihminen.

Lajin alkuaikoina alalla nähtiin enemmin esityksiä, joiden tehtävä oli ravistella ja shokeerata, näin alaa saatiin tunnetuksi yleisölle. Suomalaisen performanssitaiteen tekijäkunta on tiivis mutta aktiivinen, suurin osa taiteilijoista on tullut alalle taiteellisen koulutuksen parista mutta siihen ajaudutaan myös innostuksen kautta täysin poikkeavista piireistä.

Esityksiä voi nähdä performanssiin paneutuneilla klubeilla ja alan tapahtumissa. Suomi on taiteilijoille pieni maa joten alalla toimivat ovat paljon tekemisissä eri maissa toimivien taiteilijoiden kanssa, vierailuja eri maiden festareille puolin ja toisin harrastetaan aktiivisesti. Suomalaisista taiteilijoista esimerkiksi Roi Vaara on niittänyt mainetta myös kansainvälisissä piireissä.